Kipinän koiran ottoon sain varmaan jo lapsuusajoiltani, jolloin tätini Marja-Liisa Soininen kasvatti collieita, kennelnimellä Mäntymetsän.

Minun äidilläni oli aikoinaan tädiltäni otettu collienarttu Mäntymetsän Brendanella, josta kaikki alkoi ja sinne juontaa juurensa minunkin ensimmäisen koirani sukutaulut.. Äitini teetti pennut Nellalla, uroksena Mäntymetsän Hurmuri.  Siitä pentueesta, vuonna 1982 itse ollessani 13-vuotias, sain sitten ensimmäisen oman koirani, soopelin collienartun, Ramonan.

Ramona oli äärimmäisen ihanaluonteinen ja  rohkea collienarttu, jota ikävöin kovasti vieläkin. Ramonan kanssa harrastin kouluttelua lähinnä omaksi iloksemme. Sittemmin vuonna 1988 teetimme pennut myös Ramonalle, uroksena Niittykasteen Diamond. Tästä pentueesta jätin sitten itselleni soopelinartun, Maritzan.

Maritzan kanssa kävimme koulutuskentillä ja näyttelyssäkin muutaman kerran. Mitään suurta voittoa emme näyttelyistä saavuttaneet, mutta tärkeämpää minulle olikin koirani luonne. Sydän oli paikallaan ja se oli kultaa.. Sitten Maritzan myötä aloin haaveilemaan omasta kennelnimestä ja omasta pentueesta. Vuonna 1990 päätinkin astuttaa Maritzan uroksella Black Elles Navigator. Siitä yhdistelmästä syntyi 6 pentua. Päätin jättää pentueesta yhden nartun itselleni, emänsä kaveriksi. Näin meille syntyi 6.8.1990 Abundantiaksen kennelnimellä ensimmäinen colliepentue, josta Abundantias-niminen tricolournarttupentu jäi meille kotiin. Abundantias-tyttö sai kutsumanimekseen Apsu. Apsun kanssa kävimme harrastelumielessä koulutuskentällä sekä agilityä harjoittelemassa. Agility oli laji, josta Apsu nautti.

Pari vuotta Apsun syntymän jälkeen meille päätti tullakin perheenlisäystä taas uudelleen..tällä kertaa lisääntyi perheen ihmiset..ei koirat. Sami poikani syntyi meille joululahjaksi jouluaattona 1992. Tätä perheenlisäystä jatkuikin sitten tasaiseen tahtiin lopputuloksena 3 ihanaa lasta, syksyllä 1994 toinen poika, Kim ja keväällä 1996 syntyi tyttöni Emilia.

Maritzasta aika jätti jo loppukesästä 1994. Maritza sairastui ja jouduin viemään hänet eläinlääkärille ja saattamaan hänet ikuiseen uneen. Tuo päätös oli yksi elämäni raskaimmista, mutta ajatellessani, että enää Maritza ei voi huonosti ja saa kirmailla Ramona-emänsä kanssa koirien taivaassa helpotti se oloani.

Näin elelimme kera yhden koiran kunnes yllättäen menetimme myös viimeisen rakkaan colliemme, Apsun. Eräänä päivänä vuonna 1998 alkoi Apsu äkisti voimaan huonosti. Emme kerenneet edes saada Apsua lääkäriin, kun Apsu-koiramme nukkui äkisti pois ja lensi enkelinä koirien taivaaseen.

Apsun kuoleman jälkeen en ottanut enää sillä haavaa koiraa, mutta ajatus koiran olemisesta perheenjäsenenämme kyti kyllä koko ajan syvällä mielessäni. Kerran koiraihminen aina koiraihminen! Vuonna 2000 muutin maalta takaisin kaupunkiin ja silloinen elämäntilanteeni ei sallinut koiranpennun hankintaa siihen saumaan. Koskaan en kuitenkaan luopunut ajatuksesta, että minulle vielä tulee koira. Pitkään harkitsin koiran ottamista ja rotukin vaihtui monta kertaa mielessäni vuosien varrella. Kunnes sitten saapui kesä 2005 ja olin vakaasti päättänyt, että nyt kun opiskeluni alkaa olla loppusuoralla on meidän perheeseen koiranpentu tervetullut.

 Koska minulla oli aina ollut collieita tuntui se aluksi luontevimmalta rotuvalinnalta. Näin olen aloin kesällä katsastella pentueita, josta koiran itselleni ottaisin. Aikani tutkailtua saatavilla olevia pentuja ja osaksi serkkuni suosituksesta aloin kuitenkin miettimään rodun vaihtoa. Pitkäkarvaisesta koirasta en luopuisi ja collien ulkonäkö miellytti kyllä silmääni, mutta aikani serkkuani kuunneltuani päätin vaihtaa rodun astetta pienempään, shetlanninlammaskoiraan. Etsimme serkkuni kanssa kilvan ilmoituksia shelttien pennuista, joita tunnetusti on vähemmän tarjolla kuin collien pentuja.

Lopulta löysimme netin välityksellä sopivalta tuntuvan ilmoituksen pennuista. Soitin kasvattajalle, Laura Muhoselle ja kerroin millaista pentua olin hakemassa ja näin päädyin parin päivän kuluttua katsomaan uutta perheenjäsentämme Etelä-Suomeen, Karvakedon kenneliin. Nähtyäni pennut tiesin heti, ettei paluuta entiseen enää ollut, koira tulisi huusholliimme! Näin meille lopulta tuli shelttipentu, tricolournarttu Karvakedon Qnsäde eräänä torstaisena iltana 4.8.2005. Täytyy kyllä myöntää, että päivääkään en ole rotuvalintaani katunut!!